Elaine nukkui miehen vieressä hiljaa ja rauhallisesti. Mies seurasi surumielisesti katseellaan tämän hämärässä juuri ja juuri erottuvien kasvojen sulavia linjoja ja aaltoilevia, sekaisin olevia hiuksia. Hänen olisi lähdettävä pian. Hän kuuli jo kutsun, kaukaisen ja heikon tosin. Ei hän muuten olisi voinut vastustaa sitä näinkään pitkään. Mutta ehkei olisi pitänytkään... Hän oli tehnyt virheen, ja nyt Elaine joutuisi maksamaan siitä.
Mies sulki silmänsä, kuunteli kutsua tarkemmin. Nuori mies, kaukana, toisella mantereella. Matka kestäisi pitkään, eikä hän varmaankaan palaisi ainakaan kovin pian. Elaine jäisi yksin ongelmiensa kanssa - ongelmien, jotka mies oli aiheuttanut, mutta joita hänellä ei ollut vapautta selvittää. Vain katua.
Mies koetti hellästi naisen vatsaa. Siellä se oli, vielä tuskin havaittavissa, mutta hän tunsi sen. Mies siirsi kätensä hiljaa alemmaksi ja päästi virran kulkemaan. Hän toivoi, että se riittäisi. Hetken päästä mies nosti kätensä, oikaisi pitkäkseen sängylle ja otti naisen syleilyynsä. Tämä äännähti hiljaa ja kääntyi miestä kohti.
"Samuel?" "Elaine." Elaine avasi silmänsä raukeasti hymyillen, mutta huomasi sitten miehen synkän ilmeen ja vakavoitui itsekin. "Mikä nyt on hätänä?" nainen kysyi vielä hieman unisesti. "Minun täytyy mennä." Nainen näytti hämmentyneeltä: "Mitä tarkoitat?" "En voi selittää sitä tarkasti, mutta minun täytyy lähteä pois." "Miksi? Minne?" nainen kyseli, lisäten vielä arasti, "Kuinka pitkäksi aikaa?" "Meren taa. Siellä on joku, joka tarvitsee minua, kuten sinä kerran tarvitsit. Ja", mies epäröi, "todennäköisesti liian pitkäksi aikaa." Nainen nousi istumaan suu ja silmät auki: "Sinä... lähdet, kaiken tämän jälkeen?" "Niin", huokasi mies, "mutten mielelläni." Naisen silmäkulmasta valui pisara, ja ääni väristen hän sanoi: "Lähde siis heti, jos sinun täytyy." Mies sulki silmänsä, huokaisi, ja nousi syleilemään naista. Tämä ei vastannut, istui vain paikallaan eteensä tuijottaen. Mies rutisti naista hetken, nousi ylös, ja lähti.
Mies havahtui sateen ropinaan veden huuhtoessa mukanaan syvältä mielen syövereistä nousseet vanhat muistot - mistä? El...? Miestä puistatti hieman toisen, paljon vanhemman muiston kaikujen kuuluessa kaukaa menneisyydestä, ja hylätyksitulemisen tuntu nousi voimakkaana hänen mieleensä. Mies ajoi sen kuitenkin vaistomaisesti pois; hänellä ei ollut aikaa eikä halua muistella menneitä.
Mies istui kumarassa puiston penkillä, kädet ristissä, leuka niihin nojaten. Hänen silmänsä tuijottivat väsyneesti läpimärkien hiuskiilojen läpi polun toisella puolella olevaa sateen ropinasta aaltoilevaa likaista lammikkoa.
Mies huomasi lähestyvien askelten äänen, muttei juurikaan pannut sitä merkille. Kohta lammikon pinnan rikkoivatkin kaksi paria ohikulkevia mustia maihareita kadotakseen sitten taas näkökentästä. Miehen silmät tuskin liikahtivatkaan.
Askelten äänen loitottua jo kauas mies nousi yhtäkkiä penkiltä suoristautuen määrätietoisesti reilun kahden metrin pituuteensa. Hän seisoi hetken liikkumatta paikallaan ikään kuin ympäristöään kuulostellen, ja lähti sitten kulkemaan ripein askelin puiston läpi työntäen vaivattomasti eteensä sattuneet puunoksat syrjään. Nopeasti hän lähestyi puiston itäisellä laidalla sijaitsevaa pientä kulmausta, jossa viheraluetta reunustavan muurin kulmaus muodosti muutaman tiheän pensaan kanssa varjoisan sopen. Pensaiden takaa mies erotti vaimeaa, mutta kiivasta hengitystä.
Pyyhkäistyään pensaat tieltään mies näki äänen aiheuttajan. Maassa istui polviasennossa haalistuneen mustaan farkkupukuun pukeutunut laiha, vaalea nuorimies puuhastellen ilmeisen tajuttoman - tai kuolleen - kauniin, punatukkaisen naisen äärellä. Naisen paitaa oli revitty auki, ja tämän oikea rinta oli paljastettu. Nuorukainen oli juuri repimässä naisen housuja alas, kun hän säpsähti pensaiden takaa ilmestyvää jättiläistä ja heilautti vaistomaisesti oikeassa kädessään olevaa veistä tämän suuntaan. Mies nappasi lyöjän ranteen lennosta kiinni, ja väänsi siitä veitsen irti väsyneesti hymähtäen. Raiskaaja ehti päästää lyhyen parkaisun ennen miehen nyrkin iskeytymistä kasvojaan vasten.
Nuorukaisen kaaduttua hervottomana maahan mies kumartui naisen puoleen. Tämän hiusten seasta pilkotti hieman tummempaa punaista - verijälkiä. Mies havaitsi vuodon kuitenkin tyrehtyneen, ja elonmerkit olivat muutenkin vakaat. Hän kietoi naisen repäistyjä vaatteita hieman paremmin tämän suojaksi ja nosti tämän sitten kevyesti maasta jättäen raiskaajan lojumaan pahoin ruhjottuna pensaiden taa.
"Mm... mitä tapahtui?" kysyi nainen tokkuraisesti herätessään portin vieressä olevalta puiston penkiltä hetken kuluttua. Mies otti kätensä pois tämän otsalta, katsoi tätä silmiin ja virkkoi rauhallisesti, ehkä aavistuksen verran vaivalloisestikin: "Olet nyt turvassa. Taksi on tulossa. Mene kotiin." Naisen tuijottaessa miestä takaisin suu auki mies nousi kääntyen porttia kohden, mutta nainen ehti vielä koota ajatuksiaan tarpeeksi kysyäkseen mieleensä juolahtaneen kysymyksen: "E-enkö ole nähnyt sinut jossain?" Mies pysähtyi ja käänsi kasvonsa takaisin naiseen päin näyttäen epäröivän hetken. Sitten hän nyökkäsi hymyillen toisella suupielellään vaisusti. Nainen avasi suunsa uudelleen, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, mies pudisti päätään jälleen synkistyen, heilautti kättään hyvästiksi ja katosi kulman taakse.
Nainen romahti mutaan ja antoi kyynelten tulla.
Mies vaelteli päämäärättömästi öisen kaupungin kaduilla. Harmaat pilvet peittivät taivaan, ja vain tasaisin välein sijaitsevat lyhtypylväät valaisivat katua siellä, missä sattuivat toimimaan. Useimmat ikkunatkin olivat pimeinä heijastaen miehen synkkyyttä tämän kulkiessa ohi.
Tavallisen vakavailmeisenä mies kulki eteenpäin välittämättä juurikaan siitä, mihin hänen askeleensa hänet johdattaisivat. Jo viikkoon häntä ei ollut tarvittu mihinkään, ja hänestä tuntui, että tilanne jatkuisi samanlaisena. Toisaalta se merkitsi onnistumista, pientä voittoa elämän miehen eteen tuomista haasteista, mutta ei hän siitä osannut iloita. Onnistuminen tai epäonnistuminen, sama se. Hän oli joka tapauksessa nyt hyödytön, tarpeeton, valmis heitettäväksi pois kuin kulunut rukkanen. Mies painoi päänsä alas sulkien hetkeksi silmänsä. Hän muisti näin käyneen jo lukemattomia kertoja aiemminkin, ja oli piinallisen tietoinen siitä, että sarja jatkui pidemmälle menneisyyteen kuin hän jaksoi muistaa ja todennäköisesti jatkuisi pidemmälle tulevaisuuteen kuin hän halusi ajatella.
Käännyttyään ilman erityistä syytä seuraavasta kulmasta vasemmalle mies näki läheisessä porttikongissa pariskunnan tiiviissä syleilyssä. Alkoholin haju leijui vahvana ilmassa. Molemmat ärsykkeet yhdessä herättivät miehen mielessä vanhan, juuri ja juuri tavoitettavissa olevan muiston, jonka mies olisi mieluummin sulkenut kokonaan pois.
Mies. Nainen. Viiniä. Menetetty itsehillintä. Pieni, ohikiitävä hetki läheisyyttä. Väistämätön eron tuska. Ja tulos - mies oli varma, että jotain pahaa, jotain, joka hänen tulisi muistaa, seuraisi tuosta kohtaamisesta. Menneisyyden verho piti kuitenkin tuon tiedon visusti piilossa. Ehkä mitään ei ollutkaan sattunut. Ehkä hän oli vain odottanut pahinta. Ehkä?
Mies havahtui muisteluistaan oven paukahdukseen. Pariskunta oli kadonnut. Hyvä niin, mies tuumi. Jos joku muu olisi heidän tähän aikaan yhyttänyt ulkoa, ties mitä olisi tapahtunut. Mies tarttui ajatukseen maistellen sitä hetken, mutta päätyi jatkamaan matkaansa.
Seuraavan risteyksen kohdalla mies säpsähti hetkeä ennen kuin jostain kaukaa alkoi kuulua puhelimen pirinää. Mies käänteli hetken päätään yrittäen paikallistaa äänen suunnan ja lähti sitten juoksemaan ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin ja nopeammin ääntä kohden. Päästyään sen kohdalle mies käänsi määrätietoisesti katseensa ylöspäin. Pirinä kuului kolmannen kerroksen aukiolevasta ikkunasta, joka avautui repsottavista verhoista ja ikkunalaudan huonokuntoisesta koristekasvista päätellen huonohkosti hoidettuun asuinhuoneistoon.
Mies vilkaisi nopeasti ympärilleen havaiten kaksi rappukäytävän ovea. Juurikaan ajattelematta hän veti oikeanpuoleisen rapun oven kahvasta, ja ovi aukeni hieman naristen. Mies harppoi nopeasti portaat kolmanteen kerrokseen, jonne itsepintainen pirinä vieläkin häntä opasti. Perille päästyään mies painoi korvansa lähimmän oven pintaa vasten. Puhelin pirahti viimeisen kerran, kuin tehtävänsä suoritettuaan. Tämä se oli.
Mies painoi kätensä ovenkahvalle, ja ovi avautui hiljaa naksahtaen pieneen yksiöön. Hän antoi katseensa liukua huoneen läpi. Pari kuivahtanutta kasvia koristivat niukasti kalustettua huonetta. Päädytön sänky sijaitsi yhdessä nurkassa, pieni kirjoituspöytä toisessa. Ympäri huonetta lojui sekalaisia roskia, ja pieni keittokomero pursusi likaisia astioita. Ketään ei näkynyt, mutta vessaan johtavan oven alta, joskin vain toisesta reunasta, hohti hieman valoa. Miehen painaessa rivan alas hän tunsi jonkin painavan ovea, joten hän avasi sen hitaasti ja varovaisesti. Ovea vasten istualtaan nojannut nainen valui tukensa kadotessa lattialle makaamaan.
Mies vilkaisi naista nopeasti. Tällä oli yllään mustat rintaliivit ja polvipituinen hame sekä sukkahousut. Naisen sopusuhtaisia kasvoja ympäröivät pitkähköt, punaiset hiukset. Hiuksiakin punaisempana erottui vasemmasta kyynärtaipeesta vuotanut pieni verivana, jonka syytä ei tarvinnut kauaa etsiä. Injektioruisku repsotti yhä kiinni kädessä mustelman ympäröimänä.
Mies kokeili pikaisesti naisen kaulaa. Sydän löi, vaikkakin heikosti. Tietoisuus tilanteesta täytti miehen mielen, ja hän hymyili hiljaa painaessaan kätensä naisen otsalle ja rinnan päälle.
Hän oli löytänyt etsimänsä.
Nainen tuijotti rinnustaan kylpyhuoneensa peilistä kykenemättömänä kohtaamaan omaa katsettaan. Kyyneleet olivat kuivuneet jo tunteja sitten, eikä hänellä ollut voimia enää itkeä. Vain tuijottaa.
Ei hänen elämänsä ollut koskaan helppoa ollut, ei suinkaan, mutta viime aikojen koettelemukset olivat jo liikaa. Se oli alkanut viikko sitten. Viikko sitten hän oli löytänyt työnantajansa, suojelijansa - ja kiristäjänsä - pahoin runnellun ruumiin heidän sovitulta tapaamispaikaltaan. Hän oli juossut pois kertomatta kenellekään - mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Poliisi tosin varmasti löytäisi hänetkin ennen pitkää, tulisi kyselemään ikäviä kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin hän ei osaisi, ei jaksaisi vastata.
Ei hän ollut poikaystäväänsä ikinä rakastanut, mutta isku oli silti kova tämän häipyessä yllättäen seudulta muutama päivä sitten, sanaakaan sanomatta. Ei hän koskaan ollut hyväksynyt moniakaan naisen tekemisiä - ja miksipä, eihän tämä itsekään. Olipa hän silloin tällöin väkivaltainenkin, ja viime riidan jäljet näkyivät yhä. Siitä huolimatta nainen oli tarvinnut tätä, tarvinnut jotain, ja kukapa muukaan hänet olisi huolinut. Kukapa muukaan...
Hän oli koettanut paeta maailmaa edes hetkeksi, ostanut aineita osin säästöillään, osin velaksi tutulta välittäjältä. Maailma ei kuitenkaan kaikonnut, suuremmatkaan annokset eivat tuntuneet juurikaan vaikuttavan. Voisiko taannoinen yliannostus - vahinko tai ei - olla vaikuttanut näin? Ei hän koskaan ollut moisesta kuullut.
Ja viime yönä hän oli itse ajanut pois ainoan ihmisen, jota hän piti ystävänään. Oliko hän pelännyt tällekin tapahtuvan jotain, vai oliko hän vain halunnut irtautua lopuistakin kiinnekohdista, päästää maailmasta kokonaan irti? Hän ei jaksanut ajatella.
Hän oli halunnut pakoon. Pakoon ympäröivää asfalttiviidakkoa, pakoon koppia, jota hän oli kodiksi joskus kutsunut, pakoon velkoja, pakoon ennen kaikkea itseään. Jotenkin hän oli päätynyt juoksemaan puistoon, vaikka olikin satanut kaatamalla, ja vaikka hän tiesi, ettei siellä kannattaisi liikkua ainakaan yksin tähän aikaan. Ja puistossa...
Puistossa hän oli tehnyt päätöksensä.
Mies käveli jälleen kerran öistä katua pitkin vailla päämäärää. Moneen päivään hän ei ollut enää tuntenut naisen läsnäoloa, ei enää tiennyt hänen vointiaan. Mies oli tehnyt parhaansa mukaan mitä hänen pitikin. Hän oli vapauttanut nurkkaan ajetun naisen menneisyydestään, antanut tälle vaihtoehtoja - tai ainakin siltä hänestä oli tuntunut, nyt hän ei ollut enää niin varma. Epävarmuus tuntui kuitenkin kumpuavan vain menetyksestä; osa miehestä olisi halunnut jäädä naisen elämään, mutta hän tiesi, että menetys jäisi kuitenkin pienemmäksi näin. Tällä kertaa hän oli tehnyt velvollisuutensa, ei enempää - eikä vähempää.
Velvollisuutensa... Jotain hän oli tehnyt väärin, ei niskuroidakseen, vai olisiko sittenkin? Jotain hän oli pidättänyt tai yrittänyt pidättää joltakulta, ja tämä - Moshe? - oli... tuhonnut hänet kyselemättä. Tuhonnut? Niin, muttei täysin, vaikka niin olisi ehkä ollut parempi.
Ajatuksissaan mies harhaili ympäri kaupunkia, kunnes havahtui puhelimen pirinään. Mies muisti äänen heti, kuten risteyksenkin. Ääni tuntui kuitenkin etäiseltä, mikään ei tällä kertaa kutsunut miestä sen luo. Hetken mielijohteesta mies kuitenkin lähti seuraamaan sitä samaa reittiä kuin viimeksi.
Mies näki kolmannen kerroksen ikkunan, nyt jo selkeästi kuolleen koristekasvin ja porraskäytävän oven. Taaskaan juurikaan ajattelematta mutta ilman edelliskertaista päättäväisyyttään mies avasi ulko-oven, kiipesi kolmanteen kerrokseen, kuunteli hiljaa oven takana puhelimen viimeisen pirinän ja avasi oven. Asunto oli lähes viimeistä piirtoa myöten sellainen kuin mies muisti viime kerralta. Kasvit olivat kuolleet, osa roskista kenties vaihtanut paikkaa, mainosröykkiöt ehkä hieman kasvaneet. Valonkajo vessan oven alta oli tuttu, varjoa myöten.
Järkähtämättä mies avasi vessan oven hitaasti, kuten viimeksikin, ja tuttuun tapaansa nainen kaatui lattialle miehen jalkojen juureen. Naisen hiusten punaa jatkoi tämän kaulalta lähtevä, nyt jo kuivunut verivana, joka oli tahrinut tämän vaatteet ja suuren osan lattiaa. Mies sulki silmänsä.
Onnistuminen ei ollut koskaan ollut näin raskasta.
Lähellä katon reunaa seisoi suuri, lähes parimetrinen hahmo, pitkät hiukset ja takinliepeet tuulessa lepattaen. Häntä heikotti hieman, kuten päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän. Mutta tänään se tapahtuisi, tänään sen olisi tapahduttava. Aika oli jo loppumassa, mutta Chamuel tulisi tänne tänään - ei ehkä etsien menneisyyttään, mutta sen kuitenkin monessakin mielessä löytäen.
Hahmo hymähti hiljaa taputten kädessään pitämäänsä vanhaa, nahkakantista kirjaa - arvokas ostos, semminkin kun sen edellinen omistaja oli osoittanut omalta osaltaan juutalaisstereotypiat oikeiksi... Mutta vaikka mikä tahansa uudempikin laitos olisi toki kelvannut, tyyliseikoista ei sopinut tinkiä. Eikä häneltä rahaa puuttunut, vain aikaa, vaikkei useimpien ihmisten mittapuulla sitäkään.
Hahmo tunnusteli ympäristöään. Portaissa. Chamuel oli portaissa, ja kohta perillä. Hän hymyili.
Mies avasi katolle johtavan oven, nousi viimeisen askelman ja katsoi reunalla seisovaa hahmoa. "Niin, minä kutsuin sinua", totesi tämä lakonisesti kääntäen päätään miestä kohti. Tämä pysähtyi hämmentyneenä katsomaan tuttuja, pitkien hiusten ympäröimiä jykeväpiirteisiä kasvoja, jotka olisivat melkein voineet kuulua hänelle itselleen. "Mitä nyt, Hän-joka-etsii, oletko yllättynyt? Hämmentynyt? Oletko unohtanut, mitä oikein etsit?" jatkoi tutunomainen hahmo hiljaa. Mies hätkähti kuullessaan tutun nimityksen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Lämpö tuntui pakenevan hänen ruumiistaan, ja hän jäi tuijottamaan kaksoisolentoaan epäilevästi, hieman kummissaankin. Tämä käänsi päänsä takaisin, sulki silmänsä ja huokaisi hiljaa.
"Et taida tietää minusta? Tuntenetkohan enää itseäsikään?" jatkoi tämä hetken hiljaisuuden jälkeen. Mies pysyi yhä vaiti, nostaen kuitenkin päätään hieman. "Nimesi kumminkin tunnistit, entäpä Elainen?" kysyi toinen kääntäen katseensa taas miestä kohden. Nimi yhdistyi naisesta jäljellejääneisiin muistikuviin, ja mies kavahti taaksepäin. Tämäkö oli ollut tulos? Oliko katon reunalla seisova hahmo se, jota mies oli pelännyt, mutta jonka muisto oli kadonnut niin monen muun ohella?
Mies kokosi ajatuksensa ja muotoili niistä vaivalloisesti kaksi kysymystä: "Kuka olet, ja mitä haluat minusta?" Toinen hymyili vaisusti vastatessaan: "Nimeni on Samuel, isäni mukaan." Mies putosi polvilleen. Muistot tulivat. Elaine oli kuollut - hänen takiaan, hänen heikkoutensa, hänen tehtävänsä. Poika nyökkäsi, ja jatkoi: "En halua sinusta enempää, kuin mihin pystyt. En halua sinusta isää. Haluan vain lahjan, jonka kerran jo annoit minulle, mutta jota et ollut antamassa äidilleni. Haluan elää." Mies mietti hetken tarkastellen poikaa kiireestä kantapäähän, ja totesi sitten hammasta purren: "Miksi antaisin itsestäni sinulle? Tietäisin kyllä, jos niin kuuluisi käydä. Tietäisin... " "Tietäisit mitä? Luulenpa tietäväni sinusta enemmän kuin sinä itse, vaikka ehkä vain siksi, että minä haluan siinä missä sinä et. Muistatko velvollisuutesi, muistatko tämän?" poika kysyi vaativasti nostaen kantamansa kirjan esiin. "Näiden kirjoitusten et olisi suonut päätyvän lainantajan käsiin, mutta hänpä olikin sinua vahvempi. En oleta tietäväni motiivejasi, mutta täytyy myöntää, ettei tämä minunkaan suosikkejani ole; liian turhantarkkaa tekstiä, mutta mitäpä sopii isoisältä odottaakaan...", jatkoi hän selaillen kirjaa harkitusti. Mies oli tuskin kuunnellut pojan puheita hetkeen, toisteli vain kasvot tiukasti käsien peitossa: "Ei, en muista, en muista..." "Kyllä sinä muistaisit, jos vain antaisit itsellesi tilaisuuden, jos vain haluaisit. Luulen voivani antaa sinulle tuon tilaisuuden, tilaisuuden haluta sitä", poika lopetti hymyillen aavistuksen verran. Mies nosti katseensa käsistään kysyvästi, ehkä pelokkaastikin.
Poika levitti kätensä ja kaatui rauhallisesti reunan yli. Hetkeäkään ajattelematta mies hyppäsi tämän perään syöksyen pää edellä maata kohden. Silmänräpäyksessä hän muisti tuulen kasvojaan vasten, muisti vauhdin tunteen, vetävän painovoiman - ja enemmän. Hän tunsi tutun paineen lapaluidensa välissä, ja oikaisi refleksinomaisesti kätensä taakseen heittäen takkinsa tuuleen. Hän tunsi paitansa repeävän ja kuuli tutun havinan korvissaan. Hänen vauhtinsa kiihtyi nopeammin kuin pelkän painovoiman vetämänä, ja hän lähestyi hymyilevää poikaansa hetki hetkeltä.
Hyvässä ja pahassa, hän oli löytänyt itsensä.